Vuosi Broncan kanssa

Bronca on ollut minulla nyt vuoden. Ajattelin sen kunniaksi katsella hieman taaksepäin yhteistä vuottamme ja jopa sitä edeltänyttä aikaa.

Idea ylläpitohevosesta lähti muhimaan kun Emmi kertoi astuttavansa Ponin. Ajattelin että voisin ottaa edes "kesähevosen", jotta pääsisin täysipainoisesti treenaamaan Ponin mammaloman aikana. Syksyllä putosin kuitenkin niin pahasti maastossa Ponilta, että se selvästi vaikutti suhteeseeni kyseiseen hevoseen. Pelkäsin ja jännitin ja siirsin näitä tunteitani hevoseen. Lähdin siis ylläpitohevosmarkkinoille jo loppusyksystä. Laitoin nettiin ilmoituksen jossa etsin vähintään he C tasoista ylläpitohevosta. Ilmoituksessa kerroin katsovani tammuuden ja kokoluokan pieni hevonen - iso poni bonukseksi. Sain viestiini mukavasti vastauksia, ja kolmea hevosta päädyin katsomaan ja kokeilemaan. Ensimmäinen oli nuori eestinhevostamma. Hieman raaka, mutta hyvällä alulla ja todella miellyttävä ratsastettavuudeltaan. Tämän kanssa jos olisi aktiivisesti valmentautunut niin olisi voinut tehdä ihmeitä.

Toinen oli Bronca. Sain sähköpostia oikein kuvien kera, ja olin siltä seisomalta häikäistynyt. Ihana satuponi! Ajoin Seinäjoelle asti kokeilemaan Broncaa ja vaikka se oli niin huonossa kunnossa, että puuskutti jo muutaman laukkaympyrän jälkeen, olin kertakaikkisen myyty. Koko perhelauma oli niin mahtava että olisin voinut vaan tuijotella niiden toimintaa. Mutta hevonen tiineenä! Juuri se alkuperäinen syy miksi lähdin ylläpitohevosta miettimään olli se, että vakiratsu oli tiineenä.

Kuva jonka sain sähköpostiini Broncasta

Kolmas hevonen oli isokokoinen ruuna, joka ikänsä takia oli siirtymässä he A kisäkentiltä kevyempään käyttöön. Koeratsastusta oli edeltänyt ilmeisesti jonkin pituinen seisoskelu, joka aiheutti sen että ruuna heitteli minut tonttiin vielä alkukäyntien aikana. Juoksin hevosen perässä talliin ja ilmoitin että tää tais olla tässä. Ja heti kyselemään vapaata tallipaikkaa paikan pyörittäjältä.

Koska hevosasiat eivät ole koskaan järjen asioita 15.12.2012 matkustimme juuri varsasta vieroitettu, tiine tamma trailerissa Emman kanssa kohti Kangasalaa.

Aloitimme kunnonkohotuksen maastoilemalla paljon ja treenit sileällä aloitettiin hissukseen. Samalla löysin itsestäni ihme hipin. Selkään päätyi useimmiten joko ei mitään tai rungoton satula ja keväämmällä hommattiin kuolaimeton LG-bridle. Maaliskuussa startattiin ekat (ja toistaiseksi ainoat) yhteiset hajoituskisat, hyväksytysti mutta ei loistavalla menestyksellä. Huhtikuussa Bronca jäi selvästi kevyemmälle. Tehtiin paljon käyntimaastoja ja maastoiltiin talutellen.

Talvinen ratsastus ilman satulaa

Keväällä taluttelulenkillä

Toukokuussa tamma alkoi olla jo aika pulleassa kunnossa. Annettiin viimeiset rokotukset ennen varsomista ja otettiin kengät pois ja jatkettiin talutellen liikkumista. Lämmin kevät teki hevosen olon selvästi tuskaiseksi. Heti tallilta alkava ylämäkipainotteinen lenkki alko olla jo liikaa talutellenkin.

Juhannuksen tietämillä alkoi h-hetki lähestyä. Vahatipoista soitetiin pari päivää etuajassa. Vihdoin koitti se pätsinen hellepäivä (+30 lähes koko päivän) jolloin varsominen koitti. Kaverin kanssa oltiin melkein koko päivä tallilla, käytiin iltahämärissä uimassa ja pystytettiin heinäkatokseen teltta. Vähän kahden jälkeen ihasteltiin uuden lapsihevosen edesottamuksia.

Tissille piti vähän avitella, mutta muuten nuoren miehen ensihetket sujuivat ongelmitta. Ja tässä sitä oltiin. Alle viisi vuotta harrastaneena. Tamman ja varsan huoltajana. Jokaisella oli mielipide siitä mitä pitää tehdä ja mitä ei. Pidin kuitenkin oman järjen päässä ja tein sitä mikä vaikutti hyvältä, järkevältä ja toimivalta.

Aloitin hyvin nopeasti varsomisen jälkeen Broncan liikutuksen. En halunnut heittää hukkaan kaikkea talvella aikaansaamaani kehitystä. Nero kulki mukana reeneissä, eli ajankohdat piti valita niin että aidattu kenttä oli vapaa. Muutaman kerran käytiin myös yhdessä talutellen maastossa. Käveltiin pikkupätkä tietä, päästettiin varsa metsässä vapaaksi ja otettiin taas ennen tiellepaluuta kiinni. Kolmas kerta oli emännän hermoille liikaa kun rohkea ori tunsi olevansa jo niin kotonaan metsässä etten edes välillä nähnyt koko kakaraa ja sitten tultiin tanner tömisten umpimetsässä laukaten luokse. Siihen loppui maastoilu.

Syksyllä jouduimme tallin yrittäjänvaihdoksen vuoksi muuttamaan tallia minulle ennestään tuttuun paikkaan, mutta harmillisesti Nero joutui hienosta porukasta ja isosta laitumesta rajatumpaan seuraan. Karkailutaipumus saatiin kuitenkin uudessa paikassa nopeasti kuriin ja Nero senkun itsenäistyi: jäi jo hetkeksi karsinaan ja tarhaan yksin kun äiti oli ulkoilemassa.

Broncan kanssa hommat jatkuu ja tie vaikuttaa oikealta. Ratsastaessa se on väläytellyt todella hienouttaan. Jotain kertoo se, että ollaan oltu yhden tietyn valmentajan tunnilla edellisen tallin aikaan viimeksi, jolloin saatiin rohkaisua että voitte startata helppoa B:tä ensi kesänä. Pari kuukautta myöhemmin uudessa paikassa pidetyssä valmennuksessa sanottiin jo että helppoon A:han senkin ryökäleet kun vastalaukat ja väistöt on noin helpon ja hauskan näköisiä.

En voisi olla kiitollisempi, että olen saanut tämän ihanan tamman elämääni ja vielä kiitollisempi olen siitä mahdollisuudesta, että olen saanut olla mukana tiineydessä, varsomisessa ja nuoren orivarsan kasvatuksessa. Monella harrastajalla se on pitkällisen tien tulos ja suuren harkinnan varassa. Minä sain sen kuin taivaan lahjana. Nero pääsee uuteen kotiinsa vielä ennen joulua ja minun ja Broncan yhteinen elämä helpottuu huomattavasti. Tässä on loppuelämän koti rakkaalle tammalle.