Mia Kytölä kävi tallillamma pitämässä kaksipäiväisen kurssin maastakäsittelystä. Osallistuimme Neron kanssa kurssille tiistaina. Kurssi piti sisällään ensin noin tunnin teoriaa, jonka jälkeen jokainen osallistunut hevonen yksitellen. Koleasta ilmasta huolimatta seurasin koko kurssin tauotta vaikka osallistuvia hevosia oli peräti kuusi ja pikku-Nero niistä tietysti viimeisenä. Otin Broncan mukaan koulutukseen: se sai mutustella kaverin pitelemänä pientä heinäkasaa maneesin nurkalla kun Neron kanssa käytiin asioita läpi.
Olen ollut useammalla maastakäsittelyklinikalla, näytöksissä ja koulutuksissa, joten tavallaan mitään kovin uutta teoreettisesti ei tullut, mutta miten niitä tietämiään asioita ei sitten toteuta arkielämässään? Kaikkien osallistuvien hevosten kanssa Mia kävi ensiksi läpi tilan kunnioittamisen ja perusteli sen aivan erinomaisesti. Turvallisuus ennenkaikkea, mutta myös laumakäyttäytyminen: kuka siirtää ketä. Mian mukaan jo kuukauden ikäisen varsan voi olettaa ymmärtävän tämän perusasian ja sen voi sille opettaa. Tässä kohtaa olisin voinut spedemäisesti lyödä itseäni otsaan. Pienen hevosen kanssa tulee NIIN helposti se illuusio, että sitä on helppo pidellä ja tuuppia edeltään pois, mutta pieninkin hevonen kasvaa isoksi, todella isoksi.
Mia ei käyttänyt ainakaan koulutuksessa pyöröä (en tiedä käyttääkö kotitilallaan), vaan apuna oli koulutusköysi ja Neron kanssa aivan tavallinen riimu. Kerroin taustatietoina että kyse on todella rohkeasta varsasta, joka on viimeaikoina alkanut riekkua sisälle tuotaessa niin, että osa tallityöntekijöistä ei enää suostu tuomaan sitä sisään. Mia havaitsi rohkeuden välittömästi kun Nero alkoi kuopia ja haistella maata ja näytti siltä että alkaa piehtaroimaan vaikkei ole koskaan aiemmin ollut maneesissa (kuulemma myös tyypillistä merkkaamiskäyttäytymistä oreilla). Mia muistutti että varsa on varsa ja sen keskittymiskyky maastakäsittelyharjoituksiin lasketaan minuuteissa ja niinkuin ihmislapset joskus haluavat huutaa, kiljua, nauraa ja juosta, niin myös varsat haluavat riekkua. Nero ottikin muutamat näyttävät spurttaukset, jolloin Mia tyynesti antoi sen hetken spurttailla, pitäen vain huolen köydestä vetämällä ja myötäämällä siitä, että pää on kohti ihmistä ja peräpää ihmisestä poispäin. Mia korosti myötäämisen merkitystä tässä tilanteessa, jotta Nero ei pääse juoksemaan painetta vasten. Siis nopea veto, nopea myötäys. Kehui kuitenkin että vaikka spurttailee, on helposti saatavilla kuulolle. Lopuksi saimme itse kokeilla miten ihmisen tilaa kunnioittamalla ja löysällä narulla kulkeminen onnistuu. Homma meni todella hienosti tässä. Pari kertaa jouduin palauttamaan Neron paikalleen, mutta muuten se oli kuulolla ja keskittyi hienosti. Tulevaisuutta ajatellen Mia neuvoi tuomaan emän ja varsan erikseen sisään niin, että voin keskittyä yhteen yksilöön rauhassa.
Seuraavana päivänä kun otin sen illalla sisälle näillä opeilla, olin taivaissa. Ei mitään ylimääräistä vaan hienosti perässä löysällä narulla kulkeva lapsihevonen. Jopa eilen kun menin hakemaan Broncan ratsastukseen olin supertyytyväinen! Nero tulee meinaan melkein aina heti suoraa iholle kun tarhaan menee. Nyt se seisoi aivan hievahtamatta sivustalla ja katseli vain. Seuraavaksi oli vuorossa jotain ihan muuta. Kun olin ratsastanut Broncan vein sen sisälle ja osasin vähän odottaa, että nyt on enemmän kiire talliin kun äiti on siellä jo odottelemassa. Puolet matkasta meni hienosti ja sitten alkoi tättärää. Tein kuten Mia oli neuvonut annoin hetken kirmata pitäen vain huolen, etten joudu peräpään kanssa liian lähekkäin. Aina välillä kokeilin onko kuulolla ja jos ei ollut juoksi vähän lisää. Kun sain kunnollisen stopin ja oman tilan etenin tallia kohti. Nämä pätkät olivat tuskallisen lyhyitä kunnes taas rynnättiin joka suuntaan. Monesti kun sain Neron seis se vähät välitti "avuistani" ja haisteli ja kuopi vain maata ja käänsi pikkuhiljaa persettä kohti. Toin valehtelematta Neroa tarhasta 60 metrin matkan talliin yli kaksikymmentä minuuttia. Olin itse aivan läpimärkä hiestä ja lopen uupunut. Vielä tallin käytävällä se yritti rynnätä päältäni kun karsinaan oli 4 metriä matkaa, mutta hitto että olin sinnikäs! Eilinen oli fyysisestä ja henkisestä rasittavuudestaan huolimatta valtava oppimiskokemus. Ymmärsin miten paljon rautaisia hermoja, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä hevosen kouluttaminen vaatii.
Tämän uurastuksen kunniaksi hyvästelen huomenna Neron kun viemme pojan "jouluksi kotiin". Toivottavasti tehty työ ei ole väärin tehtyä ja näkyy positiivisesti uudessa kodissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti