Rakas Bronca on ollut jo kolmatta kuukautta toipilaana ja se aika on ollut erityisen haasteellista sekä ratsastuksellisesti (toissapäivänä riemuitsin siitä että ratsastin 30 minuuttia ilman että hevonen otti yksiäkään lähtöjä) että ilmastollisesti. Hevosen terveyshuolet poikivat lopulta crohnintautini aktivoitumisen, josta luojan kiitos selvisin ilman sairaalareissua tällä kertaa. Samaan syssyyn vaihdoin työpaikkaa. Hain sisäisessä haussa firman patologian laboratorioon töihin, sain paikan ja aloitin siellä viime maanantaina. Patologia on aivan oma maailmansa. Tuntuu kuin olisin muuttanut ulkomaille osaamatta kieltä tai kultturia. Uutta asiaa on niin paljon opittavana, etten oikein vieläkään tahdo uskoa miten ikinä saatan sen kaiken sisäistää. Olin toki innoissani: enhän olisi hakenut paikkaa jos ei uuden oppiminen ja ammatissa kehittyminen olisi minulle houkuttelevaa ja kiinnostavaa.
Jo ensimmäisenä päivänä epäilykseni heräsivät. Tampereen yliopistolisen keskussairaalan kampuksen parkkipaikat ovat määrällisesti niin käsittämättömän alimitoitetut pelkästään siellä työskentelevän henkilökuntamäärän tarpeisiin, että autolla töihin kulkeminen oli jo oletusarvoisesti iso kysymysmerkki. Koska työ on normaalia arkityötä ja bussilla teoriassa pääsee, en myöskään saa autolla kulkemisesta verotuksellista helpotusta. Myös parkkipaikka on maksullinen ja vaikka siitä maksaisi, ei ole lainkaan taattua että parkkipaikkaa kampukselta saa. Päätin siis kulkea bussilla. Töitä on niin paljon, että olen neljässä päivässä uutena, vielä perehdytettävänä työntekijänä tehnyt 2 tuntia ylitöitä. Muutamassa päivässä kävi selväksi, että aikaisemmin käytössäni ollut resurssi aika, häviää käsistä.
Laskin että kolmena päivänä viikossa, kun teen normaalien tallihommien lisäksi ilta- tai aamutallin, en ehdi ratsastamaan. Teenkö siis töitä kahdessa "kohteessa", jotta voisin olla ehtimättä harrastamaan sitä minkä vuoksi teen töitä? Lähdin miettimään sitäkin milloin olen viimeksi saanut sen tunteen, jolla jaksan taas seuraavan puoli vuotta ja tulin vain surullisemmaksi. Olin suoraan sanottuna ahdistunut ja onneton. Tunsin itseni riittämättömäksi, vertasin itseäni ahkerimpiin ja työteliäimpiin tuntemiini ihmisiin ja mietin miksi minusta tuntuu siltä etten jaksa. Olenko huono hevosenomistaja jos en hoida hevostani itse? Tiistaina työ- ja tallipäivään meni 14 tuntia ja sinä aikana ei jäänyt aikaa edes huolehtia omista perustarpeista, joten päivän syömiset jäivät pastalounaaseen ja kahteen leipään. Silloin myönsin ettei tämä nyt ole pitkässä juoksussa kovin terveellinen tai nautinnollinen tapa elää. Jos ihan todellakin ajattelin tappaa kaiken ilon ja nautinnon harrastuksestani, niin tässä se käy hyvin nopeasti.
Annoin periksi, nielin suomalaisen itseppäisen asenteeni ja kysyin josko voitaisiin muuttaa Broncan kanssa täysihoitopuolelle. Asia varmistuu toivottavasti muutamassa päivässä ja sitten, voitteko kuvitella, harrastan vaan. Menen tallille (tai herra siunaa en menekään!?!?) ja harrastan vaan. En tee ratsastuksen lisäksi puolesta tunnista kahteen tuntiin kantamista, nostamista ja tarpomista.
Harrastuksen mielekkyyden säilyttämisen puolesta puhuu myös visiitti pohjanmaalle. Vakavamielisen Neron lisäksi moikkasin Neron täysveljeä Vallua vähän paremmin. Vallu on fiksu ja komea 3 vuotiaaksi kääntyvä oripoitsu: Broncan varsa. Alustavasti harkitsimme, josko poika voisi tulla kesällä vähän Kangasalle eskariin ja samalla voitaisiin tutustua vähän paremmin: että josko siitä jopa seuraaja rakkaalle ensihevoselle.
