Lomailukuulumisia

Hevonen ei ole suinkaan lomaillut vaan minä, ja sehän on tiennyt paljon hommia Vallulle. Niinä päivinä kun Vallu on lomaillut, olen sitten ratsastellut muita hevosia jopa useamman päivässä. Nyt loma on valitettavasti jo lomailtu, mutta ajattelin töihinpaluuangstin keskeltä kirjoitella kuulumisia siitä mitä lomalla tehtiin.

Pääsiäisenä kävin tekemässä pienen Pohjanmaan -reissun, jonka yhteydessä oli tietysti pakko käydä myös katsomassa mitä Nerolle kuuluu. Iso poikahan se jo on. Hassua ajatella että Vallu oli lähes saman ikäinen kun se tuli tänne minulle. Hämmentävää miten erilainen luonne sillä on verrattuna Valluun. Nero on varsinainen tosikko, eikä sitä ohjaile juurikaan sellainen miellyttämisen halu ja yhdessä touhuamisen into kuin veljeään. Äitiinsä tullut ja lujaa. Vähän siinä touhuiltiin irtojuoksutuksen merkeissä, jossa pääsin antamaan vähän äidin kädestä. Nerolla on ilmeisesti ollut vähän taipumusta potkia ihmisiä päin ja onpa tainnut jopa osua ikävästi ainakin kerran. Minäpä olin kuitenkin oikeassa havainnointitilassa oikeaan aikaan ja kun suuntaa kääntäessä Neron takapuoli kääntyi kohti ja potku lähti tulemaan, niin ehdin mojovasti sivaltaa juoksutusraipalla sitä suoraan vuohisille. Toiminta jäi kesken ja penska ampaisi eteen. En usein turvaudu lyömään hevosta, en itseasiassa juuri koskaan, saati sitten että taputtelisin siitä itseäni selkään näin autuaasti, mutta kyllä nyt oli ajoitus ja palaute niin kohdillaan että harvemmin onnistuu. Ihmistä päin potkiminen on vain yksinkertaisesti vaarallista ja jos onnistuin tuolla napakalla sivalluksella saamaan aikaan jotain sen poiskitkemiseksi niin olen tyytyväinen.

Oltiin me vielä ihan kavereita sen jälkeen kun olin piiskallani sivaltanut

Vallu teki ahkerasti töitä 4 kertaa viikossa, joista ainakin kerran viikkoon oltiin valmennuksessa. Myös tallikaveri kävi muutaman kerran Vallun selässä. Hän on hurjan rohkea ja nuorten kanssa taitava nuori nainen. Reippaamman liikutustahdin ansiosta käsissäni oli välillä melko veteläkin hevonen ja ekassa valmennuksessa haettiinkin aika reilusti vain eteenpäinpyrkimystä. Pohkeesta siis vaan eteen ja omat jalat hiljaa. Tässä olikin omalla kohdalla vähän parannettavaa. Ei nuorelle kannata jäädä tahkoamaan ja nalkuttamaan pohkeella. Sen pitäisi joka olla tai ei olla, jotta sen vaikutus säilyy. Näillä opeilla mentiin eka viikko ja seuraavassa valkussa eteenpäin mentiin jo ihan omalla moottorilla, mutta laukka ei noussut millään. Sain kotiläksyksi opettaa liinassa selvän napakan äänimerkin laukalle joka on nyt sitten galop! Tätä ei tosin ehditty reenata kun kerran, kun juoksutin Vallun kengityksen alle. Nuori mies sai nyt töppöset ensimmäistä kertaa joka jalkaan.

Pitää myös katsoa minkä yli mennään

Heti seuraavana päivänä pistettiin painavampien kinttujen nostelu koetukselle, kun Vallu pääsi ekaa kertaa ratsastajan kanssa ylittämään puomia. Vallu otti homman vähän tosissaan ja kintut tosiaan nousi ja poika oli muutenkin tosi kivan näköinen ja oloinen. Tämän jälkeen jouduinkin palaamaan arkiseen aherrukseen ja Vallu sai pari vapaata. Kun perjantaina kiipesin taas selkään oli alla melko virevä heppa. Jotenkin runsas lomalla ratsastelu ja päivittäinen touhuaminen Vallun kanssa oli herättänyt minussa ihan uuden ratsastajan. Vallu oli sillä tuulella että se tahtoi pienimmästäkin ärsykkeestä lähteä laukalle ja kiikuttamaan. Aikaisemmin tässä tilanteessa olen vain panikoinut ja ohjannut hevosen aitaa päin, niin että matka on tyssännyt pariin askeleeseen. Nyt kun mielessä oli kuitenkin se eteenpäinpyrkimyksen ajatus, sain kaivettua sisältäni yllättäen rohkean naisen. Pidin reitin tiukasti hanskassa, mutta muuten nousin vain kevyeeseen istuntaan ja annoin mennä. Kaarteessa vauhti hiipui ja Vallu alkoi ehdotella että jos hän ei nyt kuitenkaan laukkaisi ihan tämän koko kaarteen läpi, josta minä olin luonnollisesti eri mieltä. Kun suunta ja vauhti oli itsellä hallussa ja hevosta sai jopa vähän patistaa eteenpäin, siirsin itse raviin ja kehuin. Näitä lähtöjä tehtiin nelisen kappaletta, jonka jälkeen nostin vielä kerran ihan itse laukan ja hyvin nousi. Palkitsin heti tulemalla alas ja taluttelemalla loppukäynnit. Tuli sellainen olo että kerrankin voitin itseni ja samalla en turhauttanut hevosta enkä syönyt siltä sitä eteenpäinpyrkimystä, jonka eteen nyt on kovasti tehty töitä.

Viime viikonlopun valmennus lähinnä hävetti kun räpiköin kiitoravaavan hevosen selässä kuin hukkuva koittaen tehdä kaikki mahdolliset  temput edes yhden laukka-askeleen saamiseksi. Lopulta ope pisti hakemaan liinan, jotta saadaan edes jollain tavalla hevonen laukkaamaan. Ei ollut häävi olo sen jälkeen, mutta tänä viikonloppuna pääsin nauttimaan työn hedelmistä. Aloitettiin lyhyillä väistöillä käynnissä kumpaankin suuntaan ja sama ravissa kumpaankin suuntaan. Laukannosto siellä, lävistäjä täällä. Kenttää mentiin ristiin rastiin ja aina kun ope käski nostamaan laukan: laukka nousi (no okein yhtä kertaa lukuunottamatta kun unohdin että on olemassa se galop!). Tehtiin töitä alkukäynteineen 30 minuuttia, joka sisälsi kaiken mitä nuori hevoseni vaan osaa, ja se teki kaiken kiltisti. Siihen lopetettiin hyvillä mielin. Huh pääsin näyttämään että kyllä meissä jotain aihiota on, vaikkei aiemmissa kerroissa ollut paljon kotiin kerrottavaa.

Hevosenhuoltoviikot

Samalla kun ollaan palailtu rutiiniin, olen myös keväthuoltanut heppaa. Reilu viikko sitten Vallu rokotettiin ja raspattiin ja jo oli aikakin. Olen yrittänyt järkätä raspausta syksystä asti, mutta kun on arkipäiväduunissa ja eläinlääkärit lähinnä samaan aikaan liikenteessä, niin mahdotonta on lähennellyt. Ei siis mikään hirveä yllätys, että poskista löytyi haavoja. Varsinkin vasemmalla aivan takana ylhäällä oli melko pahan näköistä. Mitään koukkuja Vallu ei ollut kehittänyt, mutta hampaisen reunat olivat paikoitellen kovin terävät. Mieluusti herra on kuitenkin aina kuolaimet ottanut suuhun ja suu on ollut rauhallinen ratsastaessa, eli syömistä nuo ovat varmaan enemmän häirinneet kun siellä poskihammasosastossa olivat. Sovittiin nyt että katsotaan heti heinäkuussa tilanne uudestaan. Diasteemakin Vallulta löytyi mutta eläinlääkäri oli sitä mieltä että se menee umpeen ajan kanssa. Vallu oli myös ihan juuri hiljattain tiputtanut yhden alaetuhampaistaan. Hävetti myöntää, mutta ei ollut aavistustakaan, että hevoset vielä näinkin myöhään vaihtaa hampaitaan!

Toinen huonon hevosenomistajan taakka oli kavioiden vuolu. Aikataulullisesti vuolu olisi ollut juuri saikun alettua, mutten halunnut niin kipeää hevosta pistää kinttujaan koettelemaan. Siispä se "vähän" jäi, osittain senkin vuoksi että kaviot näyttivät ihan hyvältä amatöörin silmään. Välillä kärjet tahtoivat venyä, mutta kuluivat sitten itsekseen taas lyhyemmiksi. Huikean 12 viikon vuoluvälin kruunasi kengittäjä, joka pyöritteli viilaa kussakin kaviossa alle 3 minuuttia ja totesi että tämä on tässä. Kuulemma erinomainen kavioaines ja hyvät jalka-asennot kun ei tässä ajassa mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Wau! Hyvä Vallu!

Pientä hienosäätöä vaatii vielä mahan kuntoon saaminen. Kakan kiinteys vähän vaihtelee, mutta enemmän huolestutta jatkuva paskaveden valuminen. Häntä on tämän takia aivan järkyttävässä kunnossa. Eläinlääkäri ehdotti että vaikka eri sadoista syötetyllä heinällä saattaa olla osuutta, niin myös hiekan mahdollisuus on olemassa. Päätin siis syötellä psylliumia hetken. Mahavaivat on niin vieras juttu kun Broncalla ei ikinä ollut mitään sillä osastolla. Kerran oli joku pieni pierujumi.

No jokaisella hevosella tuntuu olevan heikko(ja) koht(i)a. Yhdelle se on maha, toinen haavoittelee jalkojaan vallattomasti, joku saa impparin nuppineulan pään kokoisesta haaverista ja joku menee jumiin selästä jos tuulee kaakosta eikä olekkaan sitä violettia loimea päällä.
Mikäs on sun hevosen lempiparakaamispaikka?

Tuntiratsastaja

Meidän tallilla alkoivat pyöriä pienryhmätunnit jo syksyllä ja vihdoin otin itseäni niskasta kiinni ja aktivoiduin harrastamaan vähän valvovan silmän alla ja jopa ihan "vierailla" hevosilla!
Nyt kun Vallu palailee töihin, ollaan ajateltu josko näin torstaisin olisin ensin Vallulla alkeistunnilla vähän vajaa tunti. Sen jälkeen kipaisisin sisään vaihtamaan hevosen ja tulisin seuraavalle vähän kokeneempien tunnille tallin hevosella.

Pari viime viikkoa menin ilman Vallua ohjelmistossa. Se tarvitsee nyt pidemmän tauon jälkeen rutiinia, jotta ylimääräinen hötkyily loppuu. Vallulla ratsastelu on taon jälkeen ollut säännönmukaisesti sitä että vartti halutaan sinkoilla "sivulle kiitolaukkaa poistu" -metodein, sitten viisi minuuttia ravaillaan niin, että jarrut hukkuu jokaisella pitkällä sivulla ja sitten ollaan niin naatteja ettei liikuta enää metriäkään. Mihinkään.

No sanottakoon kuitenkin että pikkuhiljaa alkaa olla fiilistä, että pahimman yli ollaan päästy.
Tunneilla olen ollut nyt pari kertaa Isolla täykkärillä ja kerran Ison täykkärin jalan ollessa impparin turvottama, päädyin kirjavan cobin selkään. Iso täykkäri on vanha konkari tuntiratsu, johon ihastuin ihan heti kun se vähän aikaa sitten meidän talliin tuli. Teen aika paljon iltatalleja ja Isolla täykkärillä oli heti avaimet mun sydämeen. Se on rauhallinen ja hitaanpuoleinen, mutta sosiaalinen ja yksinkertaisesti rakastaa kun sitä rapsuttaa. Se painaa päätä rintaan ja silmät puoliummessa, alahuuli lörpöttäen nauttii rapsutuksista. Tavallaan ihanaa vaihtelua Valluun, joka on kyllä ihanan sosiaalinen osallistuja, mutta nuoruuttaan vielä niin häslä, ettei malta olla sekunttiakaan paikallaan ja vaan nauttia olostaan.

Isolla täykkärillä on sen verran jo ikää ettei se syty ihan hetkessä eikä tarvitsekaan. Ekalla kerralla se oli jäykkä kuin rautakanki. Vaikka liikkuminen tapahtui omalla moottorilla, kaikki muu oli vähän kun työntäisi pingispalloa puutarhaletkuun. Seuraavalla kerralla koinkin erittäin iloisen yllätyksen, kun en voinut uskoa että allani on sama hevonen. On herra varmaan kotiutunutkin paremmin, mutta hitsinpimpula kun se oli pehmeä ja rento. Vähän väliä kuuli kuinka se pärskähteli pitkiä pätkiä ihan joka askeleella, ja vaikka se on Iso, ei tullut sellainen olo että olisi niin isolla hevosella ratastanut.

Kirjava cob toi myös paljon oppia. Niin pitkään olen ratsastanut "kuumia" hevosia, joiden kanssa on enemmän huolissaan siitä löytyykö jarru kun kaasu, että oli todella hyödyllistä päästä sellaisen hevosen selkään, jota joutuu ratsastamaan ihan joka askaleella. Eikä mitenkään puskemaan ja vetämään; cob on kuitenkin herkkä herra pohjimmiltaan. Tuntuman pitää olla just so ja jalan kanssa pitää olla nopea ja määrätietoinen, ei puristaa laisinkaan. Ihan todellinen opetusmies, jonka kanssa koin suuren onnenhetken, kun sain nostettua laukan suorana, kiihdytyksettä, puristamatta ja ajamatta.

Saikkukävelyjä

Joo lihasrevähdys sieltä vain löytyi. Aika moinen helpotus. Klinikkakäynti oli universumin nopein. Vallu lastautui kotopäässä pienellä herkkuhoukuttelulla tosi hienosti. Klinikalla tosin piti yhtäkkiä leikkiä kunnon matcho-oria, hirnua ja höhöttää kaula kaarella ja huuli rullalla haistella edellisen karsinaan jättämiä pissoja. Vaikka se oli ulkoisesti ihan häslä, niin käsiteltäessä se oli ihan koira. Kuunteli yllättäen mua aivan 150 prosenttisesti, juoksi ontumatutsekkauksessa löysällä narulla, pysähtyi helposti ja seisoi kun tatti kun eläinlääkäri kolppas sen jalkoja.

Jalasta löytyi ihan ylhäältä sisäsyrjästä palpoiden revähdys, mutta pyysin ultraamaan vielä varmuuden vuoksi. Poitsu pistettiin niin känniin, että se hädin tuskin pysyi enää pystyssä (täytyy muistaa että vähempi riittää jatkossa), ja ultralla vauriokohta löytyi aivan lihaksen pinnasta. Varsinaista saikkua ei edes saatu. Eläinlääkäri sanoi, että lihaksen paranemisen kannalta kevyt liikunta on parempi kun täyslepo. Paljon muuta ei käteen jäänyt. Epävarmana ihmisenä kaipasin vähän lisää, mutta hain referenssiä omasta kokemuksesta. Ala-asteikäisenä pohjelihakseni revähti todella pahasti, kun kaveri liikkatunnilla hyppäsi uimahallissa kolmesta metristä suoraa jalkani päälle. Kipu oli todellakin tuoreeltaan niin paha, että meinasin hukkua siihen paikkaan. Pari viikkoa kävelin kepeillä, koska kipu oli niin kova, vaikka lääkäri rohkaisi liikkumaan enemmän omin avuin. Kuukauden päästä pystyin kuitenkin kävelemään normaalisti ja ikinä ei moinen vaurio ole itsestään muistuttanut sen koommin.

Tässä ollaan nyt tehty kävellen pikku lenkkejä kun pääkallokelitkin väistyivät lumen tultua, huomenna Vallu pääsee taas tarhakaverin kanssa samaan tilaan ja viikonloppuna ajattelin katsoa liinan päässä miltä ravi näyttää. Ainakin maastossa on menty piffpaffhölkkää ja uusi energianpurkuharrastus, mistä en liiemmin piittaa on keuliminen. Se kyllä tehdään ihan kauhomatta ja löysällä narulla, mutta kyllä siinä mielellään olisi vähän kauempana kun metrin päässä kun toinen katoaa yläviistoon.

Kaviokuulumiset

Vallun jalkatilanne on ottanut käänteen parempaan. Jo perjantaina aamulla sain viestin töihin, että jalassa ei ole turvotusta. Vallu jäi kuitenkin tietysti karsinaan seisomaan. Töiden jälkeen menin suoraan kylmäämään jalkaan ja karsinassa odotti itsensä hikeen trampannut häslä, joka oli varsin hermostunut vapudenriistostaan. Laski jo paljon paremmin painoa jalalle, joskaan ei halunnut kunnolla varata kavion kannalle vaan pyrki varpustamaan kärkiosalla. Turvotusta ei tosiaan ollut, mutta vuohiskuoppa oli lämmin. Epäilyt paikantuvat nyt kavion sisään. Kavioluu?, kavionivel? Varasin maanantaiksi ajan klinikalle.

Jätin perjantaina kipulääkkeen antamatta, jotta aamulla olisi nähtävissä hevosen todellinen vointi. Tallinpitäjän kanssa sovittiin että jos kykenee kävelemään, niin hän tekee sairastarhan Vallulle ja näin tehtiinkin. Ulkona muiden seurassa poika on tosi paljon rauhallisempi kun yksin sisällä karsinassa.

Onko teillä muistoja hevosesta, jolla kavion sisäinen vamma johti kavion kärjellä kulkemiseen? Mikä oli kyseessä?
Pitäkää nyt kamalasti kaikki peukkuja, että saadaan tämä selville ja hoidettua kuntoon!

P.S. Pikkuherra, kaikesta hermostuneisuudestaan huolimatta, oli silmin nähden onnellinen kun tulin pitämään sille seuraa. Se seurasi jokaisen harjanvedon kyljelle asti, pyysi pääharjausta ja rentoutui lopulta niin että letkutti kuin rauhoitettuna :D Broncan kanssa sai olla onnellinen, jos siltä kerran kuussa sai jonkun viestin, että olen ihan okei sen mielestä. Vallulta niitä tulvii jatkuvasti. Se on sellainen maailman suurin kaikkeen osallistuja :)

Kolmijalkainen hevonen

Tiedätte varmaan sen tunteen kun tallilta soitetaan että hevosesi on täysin kolmijalkainen. Se on vähän kuin joku löisi nyrkillä palleaan. Olin juuri ovella lähdössä tunnille, mutta suunnitelmat pitkään odotetusta ohjatusta ratsastuksesta vaihtuivatkiin niin tuttuun letkun päässä seisoskeluun.

Olin paikalla ihan ensiapuaikaan. Varttia aikaisemmin iltapäiväheinänjaossa oli tullut ilmeisesti tarhakaverin kanssa vähän kränää marssijärjestyksestä, ja siinä hötäkässä veikkaan, että vasen takajalka on livennyt ja vääntynyt. Hampaan jäljet oli peffassa, mutta jalassa ei ollut ihorikkoja. Otin könnkkäävän ja ähisevän hevosen sisään. Se ei laskenut painoa kun vähän vasemman takajalan kavion kärjelle. Jänteitä ei aristanut mutta vuohista kyllä, erityisesti vuohiskuoppaa. Kylmäsin puoli tuntia, annoin kipulääkettä ja Vallu sai mutustella heinää puolisen tuntia, jonka jälkeen kylmäsin toisen puoli tuntia. Kamalaa katseltavaa. Sen koko jalka tärisi ajoittain kun se laski sille painoa :( Kävi kamalasti sääliksi.

Vallu on siis koppihoidossa ja kipulääkityksessä ainakin viikonlopun yli. Yritän saada klinikalle ajan heti alkuviikoksi. Vaikka en yleensä suosi tuota Kangasalan klinikkaa, niin ajatus siitä että seisottaisin noin kipeää hevosta Teivoon asti kopissa on päinsäkäymätön. Wääksyyn ei sentään ole kun muutama kilometri ja röntgenet saa sielläkin otettua. Oletan että se jalka vielä huomiseen mennessä turvahtaa niin paljon, että ultraaminen on aivan turhaa, kun ei sieltä kuitenkaan mitään näe.

Maneesi kutsuu

Eipä käy sääliksi niitä, joilla ei ole mahdollisuutta ratsastaa maneesissa näillä keleillä. Ensin oli pakkasta, muttei lunta, sitten tuli jo vähän luntakin, mutta pakkanen asettui pitkäksi aikaa sellaisiin lukemiin, että aina joutui vähän puntaroimaan mitä viitsii hevosella teetättää, vaikka kylmä pisti tiettyä sähköä sen liikehdintään. Viime viikonloppuna olisi ollut varmaan toistaiseksi vuoden parhaat ulkoilukelit, mutta minä pötköttelin mahataudissa kotona. Nyt tallin kenttä näyttää lähinnä jääkiekkokaukalolta ja hevoseni on kengätön. Turhauttavaa.

Ajattelin että maneesissa ratsastelu olisi minulle vielä turhan haastavaa, mutta kymmen päivän ennustetta katsoessani totesin, että jos meinaan Vallua vielä liikuttaa, niin pakko vaan maksaa ja myös ratsastaa siellä. Rohkeuteni ja luottamus hevoseen sai hyvän nosteen taannoisella pitkällä maastolenkillä, joten ei kai tässä auta kun tarttua härkää sarvista. Maneesin pohja ei ainakaan ole jäässä, niin sattuu vähemmän jos kyntää hiekkaa.

Parhaitenhan se hevonen oppii meidän hurjassa "maneesissa" olemaan, kun siellä vaan menee. Bronca ei ikinä lotkauttanut korvaansakaan mihinkään siellä tai ulkopuolella tapahtuvaan ääneen tai liikehdintään. En voi liiaksi korostaa että se on todellakin haastava paikka. Muoveista näkee juuri ja juuri läpi (mikä on tietysti kammottavampaa kuin se että näkisi kunnolla läpi) ja lumet kun suhahtelevat katolta alas, niiden sekä kuulee että näkee liikkuvan. Edes meidän tallin pitäjä ei tykkää liiemmin maneesissa mennä ja toiset eivät mene ollenkaan, kun hevosen rennoksi saaminen on käytännössä mahdotonta.

No jos mennään positiivisen kautta niin ehkä maneesiin rentoutuminen saadaan aikaan kun nuorna väännetään vitsaa, eikä sitten enää mikään muu maneesi aiheuta kauhistelua.

Ensimmäinen kunnon maastolenkki

Vaatimattomasti melkein 8 kilometriä.

Olin jo tavallaan luopunut ajatuksesta että talvikaudella päästäisiin maastoon ollenkaan, mutta eilen illalla katselin kun kevyttä pakkaslunta sateli hiljakseen ja aloin miettimän, kuinka siistiä olisi päästä vähän tuulettamaan päätä laukaten pehmoisella lumella. Olin vielä mainostanut tallikaverille aikaisemmin päivällä, että paikallisella pitkällä ei-julkisella tiellä näyttää tosi hyvältä.
Sovittiin viestitellen treffit seuraavalle päivälle.

Aamulla aloin jo pohtimaan että mites niiden autojen kanssa. Tielle päästäkseen täytyy kulkea melkein kilometri julkista tietä, jossa nopeusrajoitus on 60. Askartelin jeesusteipistä ja heijastinliivistä seuraavaa:

Jaoin kyseisen kuvan vielä Kangasalan FB-sivuilla kysellen mitä mieltä ihmiset ovat. Onko se provosoiva ja mahtaako kuvaan erottaa moista tekstiä. Kuvasta tulikin kovin somehitti mitä olen koskaan saanut aikaiseksi: tällä hetkellä 100 tykkääjää ja yksi jakokin :D

Varustautuneena tällä ja muulla asiallisella heijastinkamalla lähdettiin liikkeelle. Julkisen tien talutin ja Vallu olikin alkuun aika ihmeissään. Sillä oli kova kiire ja autojen mennessä ohi se tahtoi pompata raville. Työnsin aina porkkanaa suuhun kun pää tuli alas ja kierrokset laski. Ei päästy edes sinne pikkutielle, kun autot lakkasivat olemvasta enää mikään isompi juttu. Pikkutiellä nousin selkään ja eikös tullut sitten takaa traktori auran kanssa. Päästiin onneksi pieneen tienpistoon ja siitä katseltiin mokomaa härpäkettä ihan chillisti.

Virtaahan alkuun oli ja käynnissä pysytteleminen hankalaa, mutta otettiin pitkä pätkä ravia aika kärkeen. Meidän vetohevonen jähmettyi kesken matkaa lumikökköön tiellä, mitä Vallu ei ymmärtänyt ollenkaan. Katseli kaveria hölmönä että mikä sen tuli. Mentiin vetohevoseksi ja jatkettiin ravissa matkaa. Sitten alkoi tienviereisen talon pihassa koira haukkumaan. Vallu teki täyspysähdyksen (josta tosin kengättömällä hevosella liu'uttiin vielä metri) ja vaihdettiin taas vetohevosta. Ja sitten uskallettiin vähän laukata. Mikä fiilis. Ei loikkia, ei pukkeja! Vitsit että olin ylpeä. Vetohevonen poukkoili pakoon kammottavia postilaatikoita ja aurauskeppejä ja siitä HUOLIMATTA Vallu pysyi täysin viilipyttynä. Autojakin meni ohi useampia ja koko ajan poika kiinnitti niihin vain vähemmän huomiota. Kotiinpäin otettiin vielä toinen pitempi pätkä laukkaa ja hihkuin vaan kaverin perässä vedet silmissä kuinka "Tää on siisteintä IKINÄ!"

Julkisella pätkällä taas taluttelin varmuuden vuoksi, mutta eipä siinä kohtaa enää riittänyt Vallun henkinen eikä fyysinen puhti alkaa jännäämään.

Mutta siis. Mahtava ilma. Fiksu junnu. Kunnon päästelyt. Onnellisen voipunut hevonen ja omistaja.
Täydellinen sunnuntai :)

Lunta!

Ei haittaa vaikka auto ei oikein liiku ja olen koko vuoden käynyt paukkupakkasilla tallilla jalkapatikassa liikuttelemassa hevosta, joka on ajoittain tuntunut ydinkärjeltä. Joskus se kuitenkin palkitaan. Megapakkanen ilman lunta kovetti neidän kentän niin pahaksi, ettei siinä kengättömällä hevosella menty oikeastaan kun käyntiä ja sivuloikkia. Maneesiin ollaan koitettu totutella, mutta on se vielä sen verran karmea paikka ollut, etten itse ole siellä tohtinut mennä. Ongelmaa ei ollut kuitenkaan laittaa Emmaa stunttaamaan. Se onkin sitten ollut oikeastaan ainoa kerta kun Vallu on tämän vuoden puolella liikkunut kunnolla.

Laukka taittuu nyt jo kaarteissakin, vaikka onhan se toki vaivalloista ja Emma tippuikin kerran, kun Vallun moottori alkoi hyytyä kaarteessa, minä autoin äänellä maasta ja Emma vielä vähän raipalla koskien niin Vallu totesi että jassoo tehkä ite. Hienosti se jäi kuitenkin paikalleen seisomaan Emman kuperkeikan jälkeen ja sitten vaan jatkettiin hommia.

Mutta nyt tuli sitä lunta! Ah Torstaina kävin ratsastamassa. Kenttä oli vielä tuulentuiverruksen jäljiltä sellaisilla lumidyyneillä ja Vallu muistutti lähinnä ydinreaktoria. Jätin ratsastamisen ja prässäämisen tavallaan toissijaiseksi ja koitin vaan antaa vauhdille raamit ja annoin pojan hölkötellä turhia höyryjä pois. Alkoihan se siitä sitten pärskimään oikein tosissaan ja siihen oli hyvä lopettaa.

Pääsin keräilemään "työni" hedelmiä tänään, kun kenttä oli aurattu, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vastassa oli mitä lutuisin rapsuta-tosta, lepuutan-päätä-sun-olkapäällä ja joko-tehdään-jotain-yhdessä -heppa. Se ei siis syönyt edes karsinaan nakkaamaani heinätuppoa vaan seurusteli kuin todellinen herrasmies. Tehtiin vähän ravi-käynti siirtymisiä ja kun Vallu vaikutti niin leppoisalta ajattelin nostella pitkästä aikaa laukat. Hyvin nousi, vaikkakin ekalla suoralla perä vähän keveni, mutta kun vaan pitää huolen ettei se pääse edestä häviämään alas, niin helppo oli pysyä kyydissä. Yritin laukata kaarteetkin läpi, mutta kyllä se vaan on vaikeaa. Oikein tuntee, kuinka se joutuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti töitä. Kamalasti saa tsempata ja auttaa. Suoraan sanottuna puhalsin kuin höyryjuna itse näiden laukkojen lopuksi, vaikkei otettu kun kaksi kierrosta kumpaankin suuntaan! Huono kunto ja eilinen salitreeni painaa kroppaa, mutta tyytyväisempää lapsihevosen mammaa saa ettiä!

Vesi vanhin vainoajista

Olen painiskellut taas veteen liittyvien ongelmien äärellä. Lätäkköongelmia ei ole ilmennyt sen jälkeen kun suomalainen maisema on ollut yhtä lätäkköä. Kentällä ratsastaessa aiheuttaa kyllä pientä kiemurtelua, jos on joku oikein vetinen kulma, mutta kompromisseilla ollaan menty. Jos on tehtävä kesken niin pyrin tekemään ne vähemmän lätäkköisissä kohdin, jottei keskittyminen mene kiemurtelun estelyyn. Niinsanotusti yksi asia kerrallaan.

Ongelman ydin piilee edelleen vedessä, mutta siinä taivaalta tulevassa. Jätkä kutiaa meinaan aivan mielipuolisella tavalla ollessaan märkä. Ensin sain viestiä että se tunkee tarhasta tullessa syliin, ja otettiin tiukka linja siinä ettei päällä pusketa taluttajaa kumoon. Ei itseasiassa päätä lähellekään taluttajaa, mutta hetken päästä se sitten jo loikki ja keuli kun sitä komensi. Asiaa tarkasteltuamme, tultiin siihen tulokseen, että Vallu kutiaa niin sietämättömästi kastuessaan ettei sen hermo vaan kestä. Kun sen märkänä tuo karsinaan, se menee pitkin seiniä ja lattiaa vartin, jonka jälkeen se ravistelee, hinkkaa, kuopii vielä toisen vartin ja sitten se rauhoittuu, kun on vähän kuivunut.

Kutissessaan se on aivan mahdoton. Pomppii, kuopii ja hinkkaa päätä taluttajaan. Vielä se ei ole onneksi yrittänyt mennä kentällä kamat päällä piehtaroimaan, mutta ajatuskupla siitä on jo ollut pään päällä.

Jatkossa siis aina vain fullneck-loimia ja pienelläkin tihkulla loimitus. Toinen asia mikä täytyy ottaa huomioon on, että sen pitää antaa rauhassa kuivua ennen ratsastusta, jotta se olisi edes jollain tasolla ajatuksissaan mukana muussakin kuin sietämättömän kutinansa raapimisessa. Tallireissut pitenee puolella tunnilla peukaloiden pyörittelyä sillä välin kun junnu pyörii turpeessa karsinassaan. Mutta tällästä se on. Pitää mennä näillä ja toivoa että ajan kanssa se joko helpottaa tai sen sietokyky kasvaa. Kummastakaan ei ole takeita. Enpä ole tälläiseenkään hevoseen ennen törmännyt. Tosin Nero oli vähän samanlainen kun se kunnolla kastui.