Saikkukävelyjä

Joo lihasrevähdys sieltä vain löytyi. Aika moinen helpotus. Klinikkakäynti oli universumin nopein. Vallu lastautui kotopäässä pienellä herkkuhoukuttelulla tosi hienosti. Klinikalla tosin piti yhtäkkiä leikkiä kunnon matcho-oria, hirnua ja höhöttää kaula kaarella ja huuli rullalla haistella edellisen karsinaan jättämiä pissoja. Vaikka se oli ulkoisesti ihan häslä, niin käsiteltäessä se oli ihan koira. Kuunteli yllättäen mua aivan 150 prosenttisesti, juoksi ontumatutsekkauksessa löysällä narulla, pysähtyi helposti ja seisoi kun tatti kun eläinlääkäri kolppas sen jalkoja.

Jalasta löytyi ihan ylhäältä sisäsyrjästä palpoiden revähdys, mutta pyysin ultraamaan vielä varmuuden vuoksi. Poitsu pistettiin niin känniin, että se hädin tuskin pysyi enää pystyssä (täytyy muistaa että vähempi riittää jatkossa), ja ultralla vauriokohta löytyi aivan lihaksen pinnasta. Varsinaista saikkua ei edes saatu. Eläinlääkäri sanoi, että lihaksen paranemisen kannalta kevyt liikunta on parempi kun täyslepo. Paljon muuta ei käteen jäänyt. Epävarmana ihmisenä kaipasin vähän lisää, mutta hain referenssiä omasta kokemuksesta. Ala-asteikäisenä pohjelihakseni revähti todella pahasti, kun kaveri liikkatunnilla hyppäsi uimahallissa kolmesta metristä suoraa jalkani päälle. Kipu oli todellakin tuoreeltaan niin paha, että meinasin hukkua siihen paikkaan. Pari viikkoa kävelin kepeillä, koska kipu oli niin kova, vaikka lääkäri rohkaisi liikkumaan enemmän omin avuin. Kuukauden päästä pystyin kuitenkin kävelemään normaalisti ja ikinä ei moinen vaurio ole itsestään muistuttanut sen koommin.

Tässä ollaan nyt tehty kävellen pikku lenkkejä kun pääkallokelitkin väistyivät lumen tultua, huomenna Vallu pääsee taas tarhakaverin kanssa samaan tilaan ja viikonloppuna ajattelin katsoa liinan päässä miltä ravi näyttää. Ainakin maastossa on menty piffpaffhölkkää ja uusi energianpurkuharrastus, mistä en liiemmin piittaa on keuliminen. Se kyllä tehdään ihan kauhomatta ja löysällä narulla, mutta kyllä siinä mielellään olisi vähän kauempana kun metrin päässä kun toinen katoaa yläviistoon.

Kaviokuulumiset

Vallun jalkatilanne on ottanut käänteen parempaan. Jo perjantaina aamulla sain viestin töihin, että jalassa ei ole turvotusta. Vallu jäi kuitenkin tietysti karsinaan seisomaan. Töiden jälkeen menin suoraan kylmäämään jalkaan ja karsinassa odotti itsensä hikeen trampannut häslä, joka oli varsin hermostunut vapudenriistostaan. Laski jo paljon paremmin painoa jalalle, joskaan ei halunnut kunnolla varata kavion kannalle vaan pyrki varpustamaan kärkiosalla. Turvotusta ei tosiaan ollut, mutta vuohiskuoppa oli lämmin. Epäilyt paikantuvat nyt kavion sisään. Kavioluu?, kavionivel? Varasin maanantaiksi ajan klinikalle.

Jätin perjantaina kipulääkkeen antamatta, jotta aamulla olisi nähtävissä hevosen todellinen vointi. Tallinpitäjän kanssa sovittiin että jos kykenee kävelemään, niin hän tekee sairastarhan Vallulle ja näin tehtiinkin. Ulkona muiden seurassa poika on tosi paljon rauhallisempi kun yksin sisällä karsinassa.

Onko teillä muistoja hevosesta, jolla kavion sisäinen vamma johti kavion kärjellä kulkemiseen? Mikä oli kyseessä?
Pitäkää nyt kamalasti kaikki peukkuja, että saadaan tämä selville ja hoidettua kuntoon!

P.S. Pikkuherra, kaikesta hermostuneisuudestaan huolimatta, oli silmin nähden onnellinen kun tulin pitämään sille seuraa. Se seurasi jokaisen harjanvedon kyljelle asti, pyysi pääharjausta ja rentoutui lopulta niin että letkutti kuin rauhoitettuna :D Broncan kanssa sai olla onnellinen, jos siltä kerran kuussa sai jonkun viestin, että olen ihan okei sen mielestä. Vallulta niitä tulvii jatkuvasti. Se on sellainen maailman suurin kaikkeen osallistuja :)

Kolmijalkainen hevonen

Tiedätte varmaan sen tunteen kun tallilta soitetaan että hevosesi on täysin kolmijalkainen. Se on vähän kuin joku löisi nyrkillä palleaan. Olin juuri ovella lähdössä tunnille, mutta suunnitelmat pitkään odotetusta ohjatusta ratsastuksesta vaihtuivatkiin niin tuttuun letkun päässä seisoskeluun.

Olin paikalla ihan ensiapuaikaan. Varttia aikaisemmin iltapäiväheinänjaossa oli tullut ilmeisesti tarhakaverin kanssa vähän kränää marssijärjestyksestä, ja siinä hötäkässä veikkaan, että vasen takajalka on livennyt ja vääntynyt. Hampaan jäljet oli peffassa, mutta jalassa ei ollut ihorikkoja. Otin könnkkäävän ja ähisevän hevosen sisään. Se ei laskenut painoa kun vähän vasemman takajalan kavion kärjelle. Jänteitä ei aristanut mutta vuohista kyllä, erityisesti vuohiskuoppaa. Kylmäsin puoli tuntia, annoin kipulääkettä ja Vallu sai mutustella heinää puolisen tuntia, jonka jälkeen kylmäsin toisen puoli tuntia. Kamalaa katseltavaa. Sen koko jalka tärisi ajoittain kun se laski sille painoa :( Kävi kamalasti sääliksi.

Vallu on siis koppihoidossa ja kipulääkityksessä ainakin viikonlopun yli. Yritän saada klinikalle ajan heti alkuviikoksi. Vaikka en yleensä suosi tuota Kangasalan klinikkaa, niin ajatus siitä että seisottaisin noin kipeää hevosta Teivoon asti kopissa on päinsäkäymätön. Wääksyyn ei sentään ole kun muutama kilometri ja röntgenet saa sielläkin otettua. Oletan että se jalka vielä huomiseen mennessä turvahtaa niin paljon, että ultraaminen on aivan turhaa, kun ei sieltä kuitenkaan mitään näe.

Maneesi kutsuu

Eipä käy sääliksi niitä, joilla ei ole mahdollisuutta ratsastaa maneesissa näillä keleillä. Ensin oli pakkasta, muttei lunta, sitten tuli jo vähän luntakin, mutta pakkanen asettui pitkäksi aikaa sellaisiin lukemiin, että aina joutui vähän puntaroimaan mitä viitsii hevosella teetättää, vaikka kylmä pisti tiettyä sähköä sen liikehdintään. Viime viikonloppuna olisi ollut varmaan toistaiseksi vuoden parhaat ulkoilukelit, mutta minä pötköttelin mahataudissa kotona. Nyt tallin kenttä näyttää lähinnä jääkiekkokaukalolta ja hevoseni on kengätön. Turhauttavaa.

Ajattelin että maneesissa ratsastelu olisi minulle vielä turhan haastavaa, mutta kymmen päivän ennustetta katsoessani totesin, että jos meinaan Vallua vielä liikuttaa, niin pakko vaan maksaa ja myös ratsastaa siellä. Rohkeuteni ja luottamus hevoseen sai hyvän nosteen taannoisella pitkällä maastolenkillä, joten ei kai tässä auta kun tarttua härkää sarvista. Maneesin pohja ei ainakaan ole jäässä, niin sattuu vähemmän jos kyntää hiekkaa.

Parhaitenhan se hevonen oppii meidän hurjassa "maneesissa" olemaan, kun siellä vaan menee. Bronca ei ikinä lotkauttanut korvaansakaan mihinkään siellä tai ulkopuolella tapahtuvaan ääneen tai liikehdintään. En voi liiaksi korostaa että se on todellakin haastava paikka. Muoveista näkee juuri ja juuri läpi (mikä on tietysti kammottavampaa kuin se että näkisi kunnolla läpi) ja lumet kun suhahtelevat katolta alas, niiden sekä kuulee että näkee liikkuvan. Edes meidän tallin pitäjä ei tykkää liiemmin maneesissa mennä ja toiset eivät mene ollenkaan, kun hevosen rennoksi saaminen on käytännössä mahdotonta.

No jos mennään positiivisen kautta niin ehkä maneesiin rentoutuminen saadaan aikaan kun nuorna väännetään vitsaa, eikä sitten enää mikään muu maneesi aiheuta kauhistelua.

Ensimmäinen kunnon maastolenkki

Vaatimattomasti melkein 8 kilometriä.

Olin jo tavallaan luopunut ajatuksesta että talvikaudella päästäisiin maastoon ollenkaan, mutta eilen illalla katselin kun kevyttä pakkaslunta sateli hiljakseen ja aloin miettimän, kuinka siistiä olisi päästä vähän tuulettamaan päätä laukaten pehmoisella lumella. Olin vielä mainostanut tallikaverille aikaisemmin päivällä, että paikallisella pitkällä ei-julkisella tiellä näyttää tosi hyvältä.
Sovittiin viestitellen treffit seuraavalle päivälle.

Aamulla aloin jo pohtimaan että mites niiden autojen kanssa. Tielle päästäkseen täytyy kulkea melkein kilometri julkista tietä, jossa nopeusrajoitus on 60. Askartelin jeesusteipistä ja heijastinliivistä seuraavaa:

Jaoin kyseisen kuvan vielä Kangasalan FB-sivuilla kysellen mitä mieltä ihmiset ovat. Onko se provosoiva ja mahtaako kuvaan erottaa moista tekstiä. Kuvasta tulikin kovin somehitti mitä olen koskaan saanut aikaiseksi: tällä hetkellä 100 tykkääjää ja yksi jakokin :D

Varustautuneena tällä ja muulla asiallisella heijastinkamalla lähdettiin liikkeelle. Julkisen tien talutin ja Vallu olikin alkuun aika ihmeissään. Sillä oli kova kiire ja autojen mennessä ohi se tahtoi pompata raville. Työnsin aina porkkanaa suuhun kun pää tuli alas ja kierrokset laski. Ei päästy edes sinne pikkutielle, kun autot lakkasivat olemvasta enää mikään isompi juttu. Pikkutiellä nousin selkään ja eikös tullut sitten takaa traktori auran kanssa. Päästiin onneksi pieneen tienpistoon ja siitä katseltiin mokomaa härpäkettä ihan chillisti.

Virtaahan alkuun oli ja käynnissä pysytteleminen hankalaa, mutta otettiin pitkä pätkä ravia aika kärkeen. Meidän vetohevonen jähmettyi kesken matkaa lumikökköön tiellä, mitä Vallu ei ymmärtänyt ollenkaan. Katseli kaveria hölmönä että mikä sen tuli. Mentiin vetohevoseksi ja jatkettiin ravissa matkaa. Sitten alkoi tienviereisen talon pihassa koira haukkumaan. Vallu teki täyspysähdyksen (josta tosin kengättömällä hevosella liu'uttiin vielä metri) ja vaihdettiin taas vetohevosta. Ja sitten uskallettiin vähän laukata. Mikä fiilis. Ei loikkia, ei pukkeja! Vitsit että olin ylpeä. Vetohevonen poukkoili pakoon kammottavia postilaatikoita ja aurauskeppejä ja siitä HUOLIMATTA Vallu pysyi täysin viilipyttynä. Autojakin meni ohi useampia ja koko ajan poika kiinnitti niihin vain vähemmän huomiota. Kotiinpäin otettiin vielä toinen pitempi pätkä laukkaa ja hihkuin vaan kaverin perässä vedet silmissä kuinka "Tää on siisteintä IKINÄ!"

Julkisella pätkällä taas taluttelin varmuuden vuoksi, mutta eipä siinä kohtaa enää riittänyt Vallun henkinen eikä fyysinen puhti alkaa jännäämään.

Mutta siis. Mahtava ilma. Fiksu junnu. Kunnon päästelyt. Onnellisen voipunut hevonen ja omistaja.
Täydellinen sunnuntai :)

Lunta!

Ei haittaa vaikka auto ei oikein liiku ja olen koko vuoden käynyt paukkupakkasilla tallilla jalkapatikassa liikuttelemassa hevosta, joka on ajoittain tuntunut ydinkärjeltä. Joskus se kuitenkin palkitaan. Megapakkanen ilman lunta kovetti neidän kentän niin pahaksi, ettei siinä kengättömällä hevosella menty oikeastaan kun käyntiä ja sivuloikkia. Maneesiin ollaan koitettu totutella, mutta on se vielä sen verran karmea paikka ollut, etten itse ole siellä tohtinut mennä. Ongelmaa ei ollut kuitenkaan laittaa Emmaa stunttaamaan. Se onkin sitten ollut oikeastaan ainoa kerta kun Vallu on tämän vuoden puolella liikkunut kunnolla.

Laukka taittuu nyt jo kaarteissakin, vaikka onhan se toki vaivalloista ja Emma tippuikin kerran, kun Vallun moottori alkoi hyytyä kaarteessa, minä autoin äänellä maasta ja Emma vielä vähän raipalla koskien niin Vallu totesi että jassoo tehkä ite. Hienosti se jäi kuitenkin paikalleen seisomaan Emman kuperkeikan jälkeen ja sitten vaan jatkettiin hommia.

Mutta nyt tuli sitä lunta! Ah Torstaina kävin ratsastamassa. Kenttä oli vielä tuulentuiverruksen jäljiltä sellaisilla lumidyyneillä ja Vallu muistutti lähinnä ydinreaktoria. Jätin ratsastamisen ja prässäämisen tavallaan toissijaiseksi ja koitin vaan antaa vauhdille raamit ja annoin pojan hölkötellä turhia höyryjä pois. Alkoihan se siitä sitten pärskimään oikein tosissaan ja siihen oli hyvä lopettaa.

Pääsin keräilemään "työni" hedelmiä tänään, kun kenttä oli aurattu, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vastassa oli mitä lutuisin rapsuta-tosta, lepuutan-päätä-sun-olkapäällä ja joko-tehdään-jotain-yhdessä -heppa. Se ei siis syönyt edes karsinaan nakkaamaani heinätuppoa vaan seurusteli kuin todellinen herrasmies. Tehtiin vähän ravi-käynti siirtymisiä ja kun Vallu vaikutti niin leppoisalta ajattelin nostella pitkästä aikaa laukat. Hyvin nousi, vaikkakin ekalla suoralla perä vähän keveni, mutta kun vaan pitää huolen ettei se pääse edestä häviämään alas, niin helppo oli pysyä kyydissä. Yritin laukata kaarteetkin läpi, mutta kyllä se vaan on vaikeaa. Oikein tuntee, kuinka se joutuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti töitä. Kamalasti saa tsempata ja auttaa. Suoraan sanottuna puhalsin kuin höyryjuna itse näiden laukkojen lopuksi, vaikkei otettu kun kaksi kierrosta kumpaankin suuntaan! Huono kunto ja eilinen salitreeni painaa kroppaa, mutta tyytyväisempää lapsihevosen mammaa saa ettiä!

Vesi vanhin vainoajista

Olen painiskellut taas veteen liittyvien ongelmien äärellä. Lätäkköongelmia ei ole ilmennyt sen jälkeen kun suomalainen maisema on ollut yhtä lätäkköä. Kentällä ratsastaessa aiheuttaa kyllä pientä kiemurtelua, jos on joku oikein vetinen kulma, mutta kompromisseilla ollaan menty. Jos on tehtävä kesken niin pyrin tekemään ne vähemmän lätäkköisissä kohdin, jottei keskittyminen mene kiemurtelun estelyyn. Niinsanotusti yksi asia kerrallaan.

Ongelman ydin piilee edelleen vedessä, mutta siinä taivaalta tulevassa. Jätkä kutiaa meinaan aivan mielipuolisella tavalla ollessaan märkä. Ensin sain viestiä että se tunkee tarhasta tullessa syliin, ja otettiin tiukka linja siinä ettei päällä pusketa taluttajaa kumoon. Ei itseasiassa päätä lähellekään taluttajaa, mutta hetken päästä se sitten jo loikki ja keuli kun sitä komensi. Asiaa tarkasteltuamme, tultiin siihen tulokseen, että Vallu kutiaa niin sietämättömästi kastuessaan ettei sen hermo vaan kestä. Kun sen märkänä tuo karsinaan, se menee pitkin seiniä ja lattiaa vartin, jonka jälkeen se ravistelee, hinkkaa, kuopii vielä toisen vartin ja sitten se rauhoittuu, kun on vähän kuivunut.

Kutissessaan se on aivan mahdoton. Pomppii, kuopii ja hinkkaa päätä taluttajaan. Vielä se ei ole onneksi yrittänyt mennä kentällä kamat päällä piehtaroimaan, mutta ajatuskupla siitä on jo ollut pään päällä.

Jatkossa siis aina vain fullneck-loimia ja pienelläkin tihkulla loimitus. Toinen asia mikä täytyy ottaa huomioon on, että sen pitää antaa rauhassa kuivua ennen ratsastusta, jotta se olisi edes jollain tasolla ajatuksissaan mukana muussakin kuin sietämättömän kutinansa raapimisessa. Tallireissut pitenee puolella tunnilla peukaloiden pyörittelyä sillä välin kun junnu pyörii turpeessa karsinassaan. Mutta tällästä se on. Pitää mennä näillä ja toivoa että ajan kanssa se joko helpottaa tai sen sietokyky kasvaa. Kummastakaan ei ole takeita. Enpä ole tälläiseenkään hevoseen ennen törmännyt. Tosin Nero oli vähän samanlainen kun se kunnolla kastui.

Uusi ohjelmistopäivitys hevoseesi! SYKSY!

Kaipaatko hevoseesi lisää nopeutta, kapasiteettia ja suorituskykyä? (Nooh en vielä varsinaisesti. )

Valitettavasti et voi jatkaa ohjelman käyttöä asentamatta uutta päivitystä.

Ja niin on laidunpulskat kesäpäivät historiaa.

Onneksi ohejelmapäivityksen salaisesti suoritettu asennus kävi minulle selväksi melko turvallisella tavalla. Kun vielä valosalla tallille ehdin, päätin lähteä Vallun kanssa maastoon kävelemään talutellen. Silleen rennosti tuulettumaan tuuliseen keliin. Osuin pahaenteisesti iltapäiväruokinta-aikaan, joten tarhakaveri ärhenteli Vallulle kun otin sitä kiinni, koska luuli mun tuovan ruokaa. Tarhakujassa jokainen hevonen ilmoitti ryntäilemällä sinne tänne rauhattomana, että hei täällä on nälkään kuolevia pullukoita. Jostain syystä jopa ne joilla on paali tarhassa...

No rohkea rokan syö. Pahimmat kurat ponista pois ja liikkeelle. Sadasta metristä mentiin kahdella jalalla noi puolet ihan vaan huvikseen. Jos joku muka jännitti ja annoin katsoa niin ensimmäinen liike oli rynnätä ekalle ruohotuppaalle. No minuahan ei viedä kun pässiä narussa aattelin, ja suuntasin takaisin tallinpihaan ja kentälle kontaktiharjoituksiin. Annoin Vallulle kolme metriä liinaa ja fiu, se lähti kun kuppa töölöstä. Kolme rinkulaa sain roikuttua kaksin käsin liinan lenkistä, kunnes voimat petti ja katselin kuinka iloisesti hevoseni laukkaa häntä tötteröllä, liina perässä hulmuten kenttää ympäri kierros toisensa jälkeen. (Hienosti nousi etujalat I tell you!). Kaveri tuli jeesaamaan. Saatiin hevonen kiinni ja kaveri jolla on ollut samankaltaisia ongelmia omansa kanssa pyysi kokeilla. Kyllä sai kaverikin roikkua ekat pari kierrosta 45 asteen kulmassa vastaan pistäen, mutta sitten alkoi vauhti hidastua ja höyryt ehtyä. Sitten pyöritettiin vielä toiseen kiekkaan ja loppuun vielä vähän siirtymisiä. Sain melko voipuneen ponin takaisin ja jäin vielä kentälle tekemään niitä kontaktiharjoitteita. Tsekkasin että pysähtyy, peruuttaa, väistää ja tehtiin vähän lätäkköhommia.

Huhut kertovat että illalla on tultu sisään myös paikallaan laukaten.

Siitä on liian pitkä aika kun olen viimeksi tippunut hevosen selästä. Kynnys on noussut karmeaksi.

Kuva soitteesta http://nyt.fi/fokit/s1305995075908

 
Joko teillä on uusi päivitys asennettuna?

Reippain askelin eteenpäin

Tuota Vallua on nyt ratsastettu n. 3,5kk. Mielestäni ei olla edetty mitenkään päätöntä vauhtia, mutta ei erityisen hitaastikaan. Maastossa ollaan edelleen käyty kerran viikkoon. Jos en saa kaveria niin mennään ihan kahdestaan talutellen. Tässä parin kolmen viikon aikana olen nyt huomannut käynnin parantuneen selvästi. Alkuunhan se oli ratsastajan kanssa tosi lyhyttä ja jännittynyttä, mutta maastoilun seurauksena alkoi jo tulla kentälläkin hyviä pätkiä, joissa Vallu liikkui pitkällä yliastunnalla ja koko runkoa ja erityisesti selkää hyvin käyttäen. Nyt käynti alkaa olla tätä melko vakiosti, mikä on hieno juttu. Tietysti se aina hetkittäin vielä jännittyy, varsinkin jos siltä pyytää jotain, mutta ihanaa tuntea ratsastavansa muun kuin puupökkelön päällä.

Emma kävi viikko sitten ratsastamassa kulmia ensin ihan pysäyttäen ja lopulta jopa ravaten kulmat läpi. Tänään kiipesin itse pitkästä aikaa selkään (myöhäiset työvuorot aiheuttavat sen että olen ollut aina ruuhka-aikaan tallilla ja tykkäisin mennä vielä niin, että kentällä on väljempää tai ainakin aikuisia ratsastajia). Olin jo alustavasti miettinyt että uskaltaisinkohan ottaa jo itsekin laukkaa. Liinan päässä viikolla poikaa pyöritettyäni havainnoin, että se nostaa aika rauhassa jo siinäkin, ilman extramooveja. Ratsastelin ensin käynnissä voltteja kulmiin ja kun Vallu tuntui melko vireältä niin otin lopuksi ravista laukan. Oikea laukka nousee tosi hienosti ilman suurempia kiihdyttelyitä, vasemmassa on vähän enemmän vielä tekemistä.

Mutta olenpa nyt sitten laukannut ensimmäisen kerran junnullani! Ja ihmeellisen helppoa se tuntui olevan. Vielä tässäkin varmasti koetaan hyviä ja huonoja kausia, mutta itselle valkeni melko hyvin tuo idea. Tein nostot kulman jälkeen maiskutuksella auttaen ja sitten kevyesti horjautin Vallun tasapainoa halutun laukan suuntaan. Vasmpaan kierrokseen mentiin vähän Teivon kautta, mutta oikea nousi kyllä mageesti!

Pumppu hakkasi riemusta ja jännityksestä aika kovaa :)

Vesitreeni part I

Päätin lähteä purkamaan vesiahdinkoa targettrainingillä, jossa vastaehdollistan hevosta siihen, että pelottava asia onkin itse asiassa ihan kiva juttu. Aloitin niin pienestä, että tiesin ettei se aiheuta Vallulle kuin korkeintaan pientä huolestuneisuutta: vedellä täytetty kuminen ruokinta-astia peltotiellä. Vallun oppimiskaava näissä hommissa on melko vakio. Se hoksaa yleensä aika nopeasti mitä siltä halutaan, tällä kertaa alkuun riitti katsominen astiaa kohden. Merkkisana ja nami suuhun. Ensimmäisen turpakosketuksen veteen se otti melko nopeasti. Sitten se taas kuumeni hyvin tavalliseen tapaan. Tämä on kuulemma melko tyypillinen positiivisella vahvisteella treenatessa. Kierrokset vähän nousee kun huomaa että tulee palkkaa, jolloin ei enää oikein jaksa keskittyä siihen mistä se palkka nyt oikein tulikaan. Vallu tarjosi luopumista ja hamuili turhautuneena, kun se ei nyt riittänytkään. Palattiin askel taakseppäin jossa katse taas riitti ja sitten tulikin jo monta turpakosketusta peräjälkeen. Tähän meni n. 5 minuuttia, jolloin kaveri sanoi että pidetään tauko ja lähdimme pellolle koirien ja hevosen kanssa käppäilemään.

Puolisen tunnin päästä palattuamme astian pariin aloitettiin kävelemällä sitä kohti ja heti tuli monta kosketusta. Yritin liittää kaverin neuvosta vihjesanaa "vesi" kosketukseen. Sitten tapahtuin ihan yllättäen iso bonus. Vallu lämpeni taas vähän ja hermostuneena alkoi kuopimaan ja kas jalka olikin yhtäkkiä vedellä täytetyssä saavissa. Iso JES! nami suuhun ja Vallu rapsujen saattelemana taliin. Tähän meni ehkä max. tonen 5 minuuttia.

Hyvältä näyttää!
Tästä jatketaan!